No niin, nyt se taannoinen vitutus alkoi kuohua kovasti yli, ja avasin sitten sanaisen arkkuni siskolleni. Tietysti melko mielenkiintoisin sanankääntein. Keskusteltiin sitten sillain puolirauhallisesti siitä, että voinko minä sanoa sisareni avomiehelle jos sen toimet ottaa päähän vaiko en. Oamsta mielestäni en voi sanoa, ja sisareni mielestä voin. Siinä tapellessani tajusin, että siskoni on ainoa joka asuu tuttujen ihmisten kanssa, ja siten katsoo asiaa aivan eri kantilta kun minä ja Mies.

Samassa yhteydessä tuli selväksi myös se, että Mies ei ymmärrä huumorintajuani. Ilmeisesti pieni piikittelyni ei ole mennyt ihan perille asti kuten tarkoitettu, vaan Mies luulee nyt että en pidä hänestä. Pieni väärinkäsitys... Kyllä minä pidän Miehestä, mutta en pysty muuttamaan käyttäytymistäni vähemmän sarkastiseksi jos joku ei sitä tajua. Ehkä minun nyt sitten pitää koittaa tarkkailla sanomisiani vielä tarkemmin. Ja miehen täytyy hankkia jostain hieman parempi itsetunto, jos meinaa asua minun ja siskoni kanssa, sillä kyllä ne sammakot kuitenkin siltä suusta ulos pääsevät,

Asiasta on hieman vaikea puhuakin, koska aina silloin kun olen kämpässämme kaksin Miehen kanssa ei ole mitään ongelmaa. Ainakaan en ole huomannut mitään. Toisaalta olen itse hieman sosiaalisesti kyvytön samaistumaan muiden ihmisten ongelmiin, enkä välttämättä huomaa sanoneeni pahasti. Varsinkin kun ajattelen sanomani aina niin, että en itse ottaisi sitä mitenkään loukkaavana tai vittuiluna. Mutta ihmiset ovat erilaisia, toiset näköjään paljon herkempiä.

Sosiaalisesti kyvyttömänä en ole myöskään soittanut viime viikkoiselle treffiseuralleni. Enkä taida soittaakaan. Ehkäpä sitä ei pysty käsittelemään kuin yhden uudehkon tuttavuuden samalla kertaa. Nyt minun täytynee keskittyä kotioloihin, jotta tämä eläminen tästä vähän rauhoittuisi. Taidan kuitenkin päätyä syyttämään kaikesta PMS-oireita...

Kuten otsikko jo sanoikin, tällä viikolla yhteisöasuminen on tuottanut paljon harmaita hiuksia ja desibelien nousua. Kaikki, siis ihan kaikki ärsyttää. Pelkästään jo se ääni, minkä nauraminen tuottaa, on riittävä saamaan aikaan tarttumisen lähimpään puukkoon. Kymmeneen laskukaan ei auta, ja lyhyellä matikalla ei pääse paljon pidemmälle.

Kaikki alkoi siitä, kun meillä alkoi yhtäkkiä vierailemaan ihmisiä suurissa määrissä samaan aikaan kun itse tulin väsyneenä töistä. Eli siis siinä iltakymmenen jälkeen. Jostain syystä se, että oma asunto on täynnä tuntemattomia ihmisiä ei synnytä välittömiä riemunkiljahduksia sen jälkeen kun on keräillyt lapsukaisia maneesinpohjalta koko illan. Tämä kuittaantui vielä sillä kymmeneen laskemisella.

Seuraavan aamun pieni keskustelu siitä, että minun pitäisi osallistua enemmän kotitöihin sai siten pinnan lyhenemään lisää. Tunnustan kyllä että siivoaminen ei ole arvoasteikossa siinä ensimmäisen neljän joukossa, kun vapaata aikaa löytyy. Varsinkin kun sitä vapaata aikaa on ihan liian vähän. Kun siinä sitten päätin alkaa tekemään enemmän kotitöitä ja käydä useammin kaupassa, kertoi rakas siskoni, että meillä on tuparit muutaman viikon  sisään. Ja tupareihin tulee siskon ja sen miehen kavereita, joista puolet jäävät yöksi.

Eilen menin töihin, ja takaisin tullessa meillä olikin jotain tuntemattomia ihmisiä, jotka kuulemma ovat yötä. Eihän mitenkään ole kohteliasta kertoa sitä myös minulle, jotta osaisin henkisesti varautua. Ja tietysti sänkyyn oli pedattu minun parhaat lakanani. Tässä vaiheessa piti hillitä itseään jo oikein kunnolla. Huoneeseeni mennessäni huomasin että kaikki muutkin, edellispäivänä nätisti viikatut lakanani olivat ympäri sänkyäni. Lisää epätoivoista sammakoiden suusta päästämisen estämistä. Tänä iltana se pinna sitten loppui, kun edes koiria ei oltu sovitulla tavalla hoidettu. Ja vieläkin on joku keskellä otsaa...

Pitänee mennä harjoittelemaan laskemista johonkin muutamaan sataan tuhanteen. Tässä jos vielä joutuu kuuntelemaan panoääniä alkuyön, niin voi luku nousta miljoonaan.

No niin. Kotona ollaan. Ihmiset voivat olla iltaisin yllättävän hiljaa. Tämä tuli eilen illalla esille pelottavalla tavalla, kun siskoni olikin huoneessaan nukkumassa, kun ryysin kantamuksieni kanssa sisään ovesta. Koiratkaan eivät huomanneet sitä. Vasta siinä vaiheessa, kun ajattelin mennä vähän omin lupineni lainaamaan siskon vaatekaapista hieman tarpeistoa tämänpäiväisiin koulukilpailuihin, huomasin että siellähän se vetelee sikeitä. Eikä edes kuorsannut. Sydän hyppäsi kurkkuun, varsinkin kun olin pahojen aikeideni kanssa liikenteessä.

Sisko oli aamulla paistanut miehelle ja minulle lättyjä ja nakkeja ja tehnyt muutenkin koko setin valmiiksi. Se oli ollut tosi ahkera. Seinätkin olivat pysyneet saman värisinä. Verhot olivat vaihtuneet, ja meidän uusi sohva ja ruokapöytä saapunee keskiviikkona. Ja täällä oli semisiistiä!

Kouluratsastus on muuten ihan turha laji. Tai ainakin se vaatisi sitä että oppisi ratsastamaan. Kritiikin paras kohta oli pieleen menneen radan jälkeen istunnasta kasi, ja loppuhuomautus; Sinulla on todella hyvät hermot;) Poni pomppi ja vastusti ihan kaikkea, se oli jännittynyt ja pois avuilta, ja minä vaan ilmeenkään värähtämättä ratsastin eteenpäin. Tosin sen verran sekosin, että ratsastelin välillä ihan jotain muuta ohjelmaa kun oli tarkoitus.

Miesrintama näyttää hiljaiselta. Pitäisköhän laittaa joku ilmoitus treffisivustolle... Ystävä löysi avovaimonsa sellaisesta. Tosin millähän ajalla sitä ketään menee edes testaamaan. Tai sitten sitä aikaa tarvii hankkia jostain. Jos rupeaisikin harrastamaan treffailua. Ehkäpä tässä nyt vielä kuitenkin kokeillaan ihan tuota perinteistä baarissakäyntiä. Alkaa vähitellen kyllä ahdistamaan, kun kaikki ympärillä pamahtelee paksuiksi ja menee naimisiin. Facebook on kamala tiedotuskanava uurikin tähän; relationship status updated se ja se is now married to sen ja sen kanssa...

Mä pääsin eilen illalla kotikaupunkiin koulusta. Niskat on ihan jumissa ja pää ei käänny, lihakset kipeenä ja paino noussut. Aina sama juttu. Joka kerta kotiin palattuani tunnen olevani ainakin tuplasti ikäiseni, kärsiväni vähintään reumasta ja koordinaatiokyvyn puutteesta, heikosta itsetunnosta ja unohtelusta. Seuraava viikko mennään taas tulehduskipulääkkeiden voimalla kohti nuoruutta. Miksi sitä tulee paljon kipeemmäksi kun ei tee mitään viikkoon, kun silloin kun oikeasti liikkuu ja rasittaa itseään? Ja miksi sitä syökin silloin paljon enemmän.
Aikuisopiskelu ei tee hyvää kenenkään itsetunnolle. Jos kotona oletkin suhteellisen normaali ja tasapainoinen, tiedät osaavasi oman alasi työt ja olevasi työssäsi arvostettu, hyvällä itsetunnolla varustettu ihminen, siitä ei lähijaksojen jälkeen ole mitään jäljellä. Koko minäkuva täytyy rakentaa uudestaan joko jonkinlaisen harhan varaan, tai sitten tyytyä siihen että on ihan paska. Tänään on vielä se paska päivä. Huomenna alkaa taas pienet vihreät miehet kuiskutella korvaan, että kyllä sä oot ihan hyvä tyyppi. Jos nyt vähän negatiivinen etkä innostu kehumaan kanssaihmisiäsi ylitsevuotavilla ylipirteillä sanavalinnoilla, vaan mieluummin olet oma ankea itsesi.
Siskosta ja miehestä viikko oli ihanaa lomaa. Toivottavasti kotona ei ole kamala sotku ja alastomia ihmisiä joka puolella. Saa nähdä onko sisustus taas muuttunut... Toivottavasti ainakaan lisää keltaisia seiniä ei ole ilmestynyt.

Kyllä aikuinen ihminen sitten voi keksiä mielenkiintoisia tapoja kiduttaa itseään. Kuten vaikka aloittaa ammatillisen koulutuksensa päivittämisen monimuotokoulutuksella. Sehän tarkoittaa lähijaksoja oppilaitoksessa ja töissä ollessa niitä etäjaksoja. Ja samaan aikaan yrittää opiskella yliopistossa.

Kun laitetaan ryhmä eri-ikäisiä, jo työelämässä muutamia vuosia olleita osittain perheellisiä aikuisia samaan opiskelija-asuntolaan aina viikon jaksoiksi ei voida välttyä massahysterialta ja muulta sekoilulta. Oppimista tapahtuu huomattavan vähän, muuta sosiaalista elämää sitten taas huomattavasti enemmän.

Siinä vaiheessa kun paikan päällä on vietetty vasta päivä, ja jutun taso alkaa lähentelemään teini-ikäisten poikien huumoria ja tyhmyys on tiivistynyt jo maanantai-iltana, voidaan lopulle leirijaksolle ennustaa huonoa. Sitten kun vielä otetaan huomioon, että keskiviikkona olisi tarkoitus tehdä ammatillisia näyttöjä, ei lopputulos voi olla kun huomattavalla alkoholilla siivitetty baarireissu, josta kukaan ei oikeasti muista tai halua muistaa mitään.

Koko ryhmälle nämä lähijaksot kun tarkoittavat irtautumista arjesta ja perheistä. Se vapauttaa kaikkien sisältä sen huonosti käyttäytyvän ja itsepäisen lapsukaisen. Arjessahan me kaikki olemme vastuumme tuntevia ja tietäviä aikuisia. Pohjanoteeraus saavutettiin jo viime syksynä. Aikuiset ihmiset saivat kuunnella saarnaa siitä, miten koulussa opiskellaan, eikä pidetä hauskaa. Sen jälkeen meno vasta lähtikin hanskasta...

Kotonakin ollessa oli vähän hermot kireällä. Sisko sai siivousraivarin ja pakotti minutkin mukaan. Taytyy kyllä tunnustaa, että kämppä olikin sen näköinen että vähintään puolikas hurrikaani oli sen läpi törmäillyt. Sisustusintoilu jatkui, ja meille kuulemma on ostettu sohva, telkkataso ja ruokaryhmä. Kahdeksalle hengelle. Kukahan sitäkin määrää ruokaa meistä on kykenevä laittamaan. Ehkä se Mies. Ja tarkoitus olisi vihdoin pitää ne tuparit!!! Jee!