No niin, nyt se taannoinen vitutus alkoi kuohua kovasti yli, ja avasin sitten sanaisen arkkuni siskolleni. Tietysti melko mielenkiintoisin sanankääntein. Keskusteltiin sitten sillain puolirauhallisesti siitä, että voinko minä sanoa sisareni avomiehelle jos sen toimet ottaa päähän vaiko en. Oamsta mielestäni en voi sanoa, ja sisareni mielestä voin. Siinä tapellessani tajusin, että siskoni on ainoa joka asuu tuttujen ihmisten kanssa, ja siten katsoo asiaa aivan eri kantilta kun minä ja Mies.

Samassa yhteydessä tuli selväksi myös se, että Mies ei ymmärrä huumorintajuani. Ilmeisesti pieni piikittelyni ei ole mennyt ihan perille asti kuten tarkoitettu, vaan Mies luulee nyt että en pidä hänestä. Pieni väärinkäsitys... Kyllä minä pidän Miehestä, mutta en pysty muuttamaan käyttäytymistäni vähemmän sarkastiseksi jos joku ei sitä tajua. Ehkä minun nyt sitten pitää koittaa tarkkailla sanomisiani vielä tarkemmin. Ja miehen täytyy hankkia jostain hieman parempi itsetunto, jos meinaa asua minun ja siskoni kanssa, sillä kyllä ne sammakot kuitenkin siltä suusta ulos pääsevät,

Asiasta on hieman vaikea puhuakin, koska aina silloin kun olen kämpässämme kaksin Miehen kanssa ei ole mitään ongelmaa. Ainakaan en ole huomannut mitään. Toisaalta olen itse hieman sosiaalisesti kyvytön samaistumaan muiden ihmisten ongelmiin, enkä välttämättä huomaa sanoneeni pahasti. Varsinkin kun ajattelen sanomani aina niin, että en itse ottaisi sitä mitenkään loukkaavana tai vittuiluna. Mutta ihmiset ovat erilaisia, toiset näköjään paljon herkempiä.

Sosiaalisesti kyvyttömänä en ole myöskään soittanut viime viikkoiselle treffiseuralleni. Enkä taida soittaakaan. Ehkäpä sitä ei pysty käsittelemään kuin yhden uudehkon tuttavuuden samalla kertaa. Nyt minun täytynee keskittyä kotioloihin, jotta tämä eläminen tästä vähän rauhoittuisi. Taidan kuitenkin päätyä syyttämään kaikesta PMS-oireita...